Pyhä-Luoston kansallispuisto- voiko portaita olla liikaa?

Profiilissa kerroimme olevamme pariskunta, joka rakastaa kaupunkimatkailua Euroopassa. Nyt kun kohta vuoden verran on tullut kierrettyä vain omaa kotikaupunkia ja ulkomaailmasta vain haaveiltu, päätimme viimein rohkeasti poistua kotikuntamme ulkopuolelle.

Lauantai-illan hämärtyessä ja sankan usvan laskeutuessa Pyhätunturin ylle, saavuimme 8 tunnin ajomatkan ja kahden pysähdyksen taktiikalla perille Pyhä- Luoston kansallispuiston alueelle Pelkosenniemeen.

Sunnuntaipäivän aktiviteetiksi otimme Pyhän reiteistä ehkä helpoimman 7km pituisen Tunturiaavan luontopolun, syystä että emme ole mitään eräjormailijoita ja teini ei senkään vertaa.  Kahvit, sämpylät ja makkarat reppuun ja ei kun ulos raikkaaseen, hieman usvaiseen syyssäähän.

Matkassa oli Luontokeskus Naavasta saatu selkeä kartta, mutta sitä ei paljoa tarvittu, sillä reitit olivat todella selkeästi merkitty. Lisätietoja ja samainen kartta löytyy myös Pyhä-Luoston kansallispuiston nettisivuilta.

Ensimmäinen pysähdyksemme oli Isokurun laavulla, jossa hetken ihastelimme maisemia ja seurasimme uteliaita Kuukkeleita. Alas kuruun johti 191 puuaskelmaa, jotka olivat hiukan liukkaita kulumisen ja kostean sään johdosta. Reitti kohti Tunturiaapaa ja siellä sijaitsevaa lintutornia oli helppo ja vaivaton. Aapasuolla oli uskomattoman hiljaista ja vaikka ruska oli jo menettänyt hehkunsa, oli suo todella kaunis hiipuvan ruosteen väreissä. 

Uteliaat kuukkelit tulivat aivan lähelle, kun niille nakkeli leivänmuruja.  Portaat alas kuruun. Matkalla oli muutama levähdysalue. Portaat matkalla kohti Tunturiaapaa.

Hyväkuntoiset pitkospuut johtivat lintutornille, jossa hyvällä säällä olisi nähnyt tunturiketjun huiput, mutta nyt niitä peitti sakea usva. Nautimme kupilliset kahvia tätä kauneutta ihastellen. Matka jatkui kohti Tiaislaavua, jossa oli tarkoitus paistaa makkarat, mutta laavulla oli niin paljon matkailijoita, että tyydyimme juomaan lisää kahvia ja kuvaamaan paikalla lenteleviä Kuukkeleita, jotka innokkaasti tulivat noutamaan niille tarjottuja leivänmuruja.

Polku muuttui pitkospuiksi suolle saavuttua Lintutorni, josta oli mukava katsella maisemia.

Koska makkarat jäivät syömättä, päätimme jatkaa matkaa kiiveten takaisin Isonkurun laavulle, josko siellä olisi enemmän tilaa. Sykkeiden noustessa kiipesimme ylös uudestaan liukkaat 191 askelmaa kohti laavua. Harmiksemme tämäkin laavu oli miehitetty, joten päätimme palata mökillemme. Reitin kävelyyn meni reipas 3 tuntia.

Seuraavana päivänä sää oli jo kirkastunut ja aurinko pilkahteli pilviverhon takaa. Tänään ajatuksena oli kävellä Isokurun pohjalle tehtyä puupolkua pitkin aina Karhunjuomalammen taukotuvalle. Edestakaiselle matkalle pituutta tulisi reipas 6km. Matkan varrella olisi kaikki se, mitä Pyhän kansallispuistossa kannattaa nähdä ja kokea. Isokuru: Kultakeron ja Ukonhatun tunturihuippujen välissä oleva Suomen syvin tunturikuru. Syvyyttä huikeat 220metriä! Pyhänkasteen 17-metrinen vesiputous sekä Uhriharju, josta oli aikoinaan uhrattu peuroja hyvän metsästysonnen takaamiseksi.

Puupolku kiemurteli kurun pohjalla. Maisemat olivat karun kauniit ja vaihtelevat.

Välillä reitti muuttui hieman vaikeakulkuiseksi kiviportaiksi. Osassa kiviä näkyi vieläkin jääkauden aikaisia aallon kuvia. Vaikea kuvitella, että tässäkin on joskus ollut meri.

Vastaan tuli myös useita viehättäviä metsälampia. Tämän lammen pohjalle oli heitelty kolikoita. Toivottavasti kannatti.

Yli puolet matkasta oli suhteellisen helppoa ja vaivatonta, hyväkuntoisen ja leveän puupolun ansiosta. Loppuhuipennus alkoi heti Pyhänkasteen putoukselta, kun juuri kesällä rakennetut, 500 askelmaa käsittävät rautaportaat odottivat kulkijaa. Portaissa oli 2 levähdystasannetta ja askelmien toiseen reunaan oli laitettu puiset askelmat lemmikkejä varten. Ylös päästyämme syke kohisi korvissa ja hengitys pihisi, mutta voi pojat mitkä maisemat huipulta avautuivat! Tästä vielä hetken matkaa kun jatkoimme, ohitimme Uhriharjun pystysuorat kalliot. Pohjalla häämöttävä lampi suorastaa imi puoleensa kaiteen ylitse kurkistavaa. Perillä Karhunjuomalammen taukotuvassa paistoimme makkarat ja palasimme pikku hiljaa samaa reittiä takaisin. Aikaa tähänkin matkaan meni reipas 3 tuntia.

Pyhänkasteen putous. No, olin kyllä mielikuvituksissa ajatellut sen olevan hieman suurempi. Tuliterät rautaportaat odottivat nousijaa. Näitä pitkin oli todella turvallista kivetä. Huipulta näki kirkkaalla säällä Kultakeron huipulle. Uhriharju ja sen pohjalla sijaitseva mystisen värinen lampi. Loppumatka taukotuvalle oli jälleen helppo kulkuista hiekkatietä.

Kolmantena aamuna paksu usva oli jälleen laskeutunut tunturien ylle, kun ajelimme kohti Luostoa. Tarkoitus oli kiivetä Ukko-Luoston huipulle. Koko Ukko-Luoston reitin pituudeksi oli merkitty 6km, mutta jos kävi vain huipulla ja palasi samaa reittiä takaisin tuli matkaa 4km.

Matka alkoi helpon tuntuisella hiekkatiellä, joka johdatti noin 580 askelmasta koostuvalle portaikolle, jota kauhun sekaisella tunteella odotimme. Edellisen päivän portaat olivat jo koetus, mutta nämä kuulemma olisivat vieläkin raskaammat. Hidas, mutta päättäväinen kapuaminen alkoi. Edellisten päivien portaikkoralli alkoi tuntua pohkeissa, mutta usko omiin voimiin säilyi, kun vain piti mielessä vanha viisauden: ”vauhti tappaa, ei matka.”

Usvaa oli joka puolella, eikä eteensä tai taakseen nähnyt kuin parikymmentä metriä. Portaiden loppua ei näkynyt ja aina uuden tasanteen lähestyessä toivoi että se olisi viimeinen, mutta ei, uusi käännös ja matka jatkui. Lopulta askelmat loppuivat ja luulimme olevamme huipulla, mutta mitä vielä: matka jatkui hiekkapolkuna ja aina vain jyrkempänä. Tässä kohtaa parin toinen puolisko ja teini päättivät luovuttaa ja lähtivät laskeutumaan portaita takaisin alas.

Minä päätin, että perille mennään vaikka konttien. Matka jatkui, vauhti hidastui entisestään. Ympäröivästä kasvillisuudesta huomasi talven lähestyvän, kun syksyn ensimmäiset yöpakkaset pitivät tiukasti pintansa havujen neulasilla. Tuuli alkoi tuntua jäätävältä ja aloin ikävöidä kotiin unohtunutta pipoa. Lopulta ylhäältä alkoi häämöttämään jokin avaruusalusta muistuttava tötterö, joka paljastui säähavaintoasemaksi. Huippu oli saavutettu lähes puolen tunnin kiipeämisen jälkeen. Usva vain syveni ja kirpakka tuuli vihmoi korvia. Huvittuneena katselin ympärilläni olevaa usvaa, todetakseni että näkymät olivat varmasti upeat jos sää olisi toinen, joten otin siis käännöksen takaisin alas kohti portaita.

Noin puoli tuntia siitä, kun olin laskeutunut alas, usva oli kadonnut ja Luoston huippu näkyi selkeästi kirkkaassa auringonpaisteessa lähtöportille asti. Arvaa harmittiko?

Vain kolme päivää myöhemmin, koko Lappi oli saanut ensilumen peitokseen, kun me kotona Etelä-Pohjanmaalla hytisimme vesisateessa.