Soini -Lapsuuteni Laasalanmäki

Muistatko kun lapsena talvella lumikinokset olivat ainakin kolme metriä korkeita, pakkasta -30 astetta ja talvi kesti marraskuusta toukokuuhun asti? 
Kesällä paistoi aina aurinko, järvenvesi oli suloisen lämmintä ja paljain jaloin mentiin joka paikkaan!

Laasalanmäki, tuo pieni sivukylä Soinin kunnassa on paikka jossa vietin elämäni ensimmäiset 20-vuotta. Sen jälkeen maailma on kuljettanut minua minne milloinkin opiskelujen ja töiden merkeissä. Mutta edelleen juuret sitovat minua vahvasti syntymäkuntaani ja tuohon pikkuiseen kotikylääni. Olen ylpeä Soinilaisista juuristani!

TALVI

80-luvulla jokaisessa kylässä oli oma kyläkoulu, niin myös meidän kylällä. Koulu sijaitsi kylän korkeimmalla paikalla. Koulumatkaa minulla oli kilometrin verran, joka silloin tuntui loputtoman pitkältä, varsinkin kun selässä oli kannettavana liian iso ja liian raskas reppu.  Koulu ei ollut suuren suuri ja joka luokalla oli vain muutama oppilas. Minun luokalla kolme, minä ja kaksi poikaa. Taisin olla viidennellä, kun hetken olin koko koulun ainut tyttö -kaksitoista poikaa ja minä. Pian kylälle kuitenkin muutti uusi perhe, jossa oli onnekseni kaksi tyttöä. Uudet luokkakaverit - ystäväni edelleen!

Koska 80-luvulla lunta piisasi marraskuusta lähes toukokuun alkuun asti, tuli koulumatka usein hiihdettyä. Silloinhan ns. kansanhiihtolatuja oli vedetty pitkin poikin kylää ja ne johtivat aina koululle. Jos oli niin kova pakkanen, ettei kyennyt hiihtämään, vedettiin sitten pulkkaa perässä ja reppua sen kyydissä. Liukkaalla kelillä kulkuvälineenä oli potkukelkka. 

Naapurissani asui minua vuotta nuorempi poika -paras ystäväni koko ala-asteen ajan. Hänen kanssaan kuljimme talvista koulumatkaa yhdessä, välillä minä vedin häntä ja reppuja pulkassa, välillä hän lykkäsi minua potkukelkassa. Varsinkin kotiin koulusta päin tullessa liitimme potkukelkat "junaksi" ja laskimme silloin niin isoilta tuntuvia Laasalan mäkiä hurjaa vauhtia alas.  Nykyään nämäkin mäet ovat niin pieniä, että niitä ei voi edes mäiksi kutsua..

Potkukelkka oli hyvä kulkuväline, mutta sen kanssa joutui kiertämään vähän pidemmän lenkin, kun kävellen pääsi oikopolkua koululle. Kelkalla joutui kulkemaan aina maantielle asti, jossa vastassa oli silloin pienelle koululaiselle jyrkkä ja pitkä "postinmäki". Mäellä sijaitsi silloin kylän oma postikonttori, jota hoiti vanhempi rouvashenkilö  "Postin Ellen".  80-luvulla posti haettiin vielä kyseisestä postikonttorista, jonne Ellen oli sen konttorin seinällä oleviin lokerikkoihin oli lajitellut. 90-luvulle tultaessa hän sai mopon, jolla jakoi postin jokaisen tienpäässä olevaan omaan postilaatikkoon. Se oli pienelle kylälle suuri uudistus. Postikonttori oli myös osalle kyläläisiä kohtaamispaikka, jossa vaihdettiin päivän tai viikon kuulumiset. 

Toisia  kohtaamispaikkoja oli siihen aikaan, kaksi kertaa viikossa kulkevan kauppa-auton pysähdyspaikat. Meitä lähin oli naapurinpojan kotipihassa, myöhemmin myös tien toisella puolen olevan mummolani pihassa. Silloin oli ihan OK, että tupaan tuli istuskelemaan lähitienon asukkaat vaihtaen kuulumisia kauppa-autoa odotellessa, vaikka tuvan oma väki oli navetta-askareilla. Silloin oli myös ihan OK, että hädin tuskin kauppa-auton kassalle ylettyvä lapsi sai lupalappua vastaan ostaa tupakkia isälle vietäväksi.

Muistan joskus koulusta päästyäni istuneeni pitkän tovin koulunmäellä,  repun päällä lumihangessa, josta näkyi suoraa meidän koti. Koti näytti olevan niin kaukana, että ajattelin etten jaksaisi sinne kävellä. Mietin, tulisikohan joku minut hakemaan jos odottaisin oikein kauan? Ei tullut ja kylmäkin siinä istuessa tuli, joten ei auttanut muuta kuin jatkaa matkaa kotia päin, etteivät luule, että olen jäänyt arestiin..

Kylminä pakkaspäivinä kotona odotti takkatulen lämpö ja perjantaisin tuoksuivat aina äidin leipomat pullat ja rieskat.

Koska talvet olivat silloin pitkiä ja runsas lumisia oli päivän selvää että aina kun oli mahdollista, hiihdettiin!  Hiihdettiin koulussa, hiihdettiin vapaa-ajalla ja hiihdettiin kilpaa. Hiihtokilpailuja oli lähes joka viikonloppu jossakin päin Soinia. Joskus lähdettiin naapuripitäjiin asti hiihtokisoihin. Joskus tuli menestystä joskus ei, mutta  niistä muistoina vieläkin ripakopallinen kahvilusikoita ja mitaleita.

Vajaan kilometrin päässä kotoa, oli valaistu kuntorata jossa koko kylä kokoontui iltaisin hiihtämään (tai siltä se ainakin tuntui). Monot jalassa, suksia olkapäällä kantaen käveltiin kuntoradalle, sitten hiihdettiin "verenmaku suussa" useampi kierros ja sitten käveltiin takaisin. Innokkaimmat tuntuivat asuvan pururadalla -siltä se ainakin vaikutti, kun kirjasi kilometrisuorituksen radan lähtöpaikalla olevaan vihkoon ja samat nimet toistuivat vihon sivuilla. 

Koulussa oli seinällä lista, johon jokainen oppilas merkitsi, montako kilometriä oli talven aikana hiihtänyt -useampi sata kertyi, parhaimmat ehtivät sivakoida yli tuhat kilometriä. 

Jossain aikuisuuteni vaiheessa ostin ihan omat hikilaudat, sitä ennen olin "perinyt" ne aina isosiskoltani. Tuli hiihdeltyä toisinaan paljonkin, nyt ne ovat olleet varastossa jo useamman vuoden koskemattomina ja sinne taitavat jäädä..

 KESÄ

Kun kesä viimein voitti talven, se oli pitkä ja kuuma -tietenkin! Kesässä parasta oli uiminen. Olin onnekas kun kotini lähellä, siinä kuntorataa vastapäätä oli järvi tai paremminkin lampi -Alasenlampi. Siellä kaikki kylän kersat melskasivat menemään keskenään, eikä se nyt niin ollut nuukaa osasiko uida vai ei, siellä me oltiin aina päinsä, ei ketään aikuista vahtimassa. Kyllä meille joka kesä uimakoulua pidettiin, että jokaisella varmasti oli ne perustaidot hallussa.

Muistan kuinka kerran olin siskoni ja kavereiden kanssa uimassa. Siskoni hyppäsi yllättäen laiturilta veteen. Ei siinä mitään, sinne kyllä pystyi hyppäämään, mutta hän unohti, että hänellä oli silmälasit päässä.. Siskoni nousi onnistuneesti pintaan, lasit eivät!

Maaseudun kesäyössä tuoksui heinä ja kedonkukat! Usein istuin makuuhuoneeni avonaisella ikkunalla ja kuuntelin hiljaisuudesta kantautuvaa käen kukuntaa tai lähimetsässä soitimella olevien metsojen ääntelyä. Niitä ääniä  en ole enää vuosiin kuullut. Myöhemmällä iällä ikkunalla istuen haaveili, että Prinssi Uljas saapuisi ratsullaan minut pois noutamaan.. No kyllähän sieltä lopulta joku tuli, ei niin  välttämättä prinssi, mutta joku ritari kuitenkin!

Kesällä sai olla myös kavereiden kanssa " kylillä" yömyöhään. Silloin pyöräiltiin kylällä olevalle maitolaiturille tai järvenrannassa olevalle levähdysalueelle istuskelemaan. Pojat päristelivät paikalle mopoillaan.  Oltiin siellä niin kauan kuin tarkeni. Kevyt, viileä usva laskeutui maan pinnalle, lepakot ilmestyivät piiloistaan ja  taivaanvuohen mystinen mäkätys alkoi kuulua, kun aurinko jälleen alkoi sarastamaan. 

Levähdyspaikalla taittiin ottaa myös ne ensimmäiset kännit.. Tuttavaporukan vanhin oli ostanut halvinta kaljaa ja innokkaita kokeilijoita oli jonoksi asti.. Pikku hiprakassa sitten kotiin fillaria polkien. Muistikuvani mukaan pari kertaa metsähallitus kutsui niin että polviin jäi muistijälki..

Alasen levähdyspaikalla myös tyttöporukalla odoteltiin viikonloppuiltaisin, pysähtyisikö jonkun  tutun auto, joka olisi Alajärven suuntaan menossa. Jos tuuri kävi, päästiin kyytiin ja illaksi naapurikylille pyörimään ja poikia katsomaan.. Paluu kyyti muistettiin pyytää takasin, vaikka tuohon aikaan liftaaminen oli ihan normitouhua ja turvallista, niin olihan se hyvä tietää, että varma paluukyyti oli yöllä takasin. On sitä joskus tullut käveltyäkin Alajärveltä kesäyössä lähes tulkoon kotiin saakka. Matkaa yli 20 kilometriä.  

Nykyään Alasenlammesta on tehty koko Laasalanmäen kokoontumispaikka. Rantaa on kohennettu, laitureita uusittu, sauna rakennettu ja viimeismpänä on kunnostettu luontopolku, joka kiertää koko lammen.

Loppukesästä mieleen on jäänyt parhaiten kypsyvän viljana tuoksu. Se tunkeutuu edelleen luihin ja ytimiin tuoksullaan, tuoden muistoja kesän loppumisesta, koulujen alkamisesta ja kenties uuden paikkakunnan ja ihmisten kohtaamisista. - Jostakin luopumisesta ja toisaalta uusien seikkailujen alkamisesta!

Käyhän tutustumassa  Soiniin ja Laasalanmäkeen!