Soini -Lapsuuteni Laasalanmäki

Muistatko kun lapsena talvella lumikinokset olivat ainakin kolme metriä korkeat, pakkasta -30astetta ja talvi kesti toukokuulle asti?

Kesällä aina paistoi aurinko, järvenvesi oli suloisen lämmintä ja aina mentiin paljain jaloin joka paikkaan?

Laasalanmäki, tuo pieni sivukylä Soinin kunnassa on paikka jossa vietin elämäni ensimmäiset 20-vuotta. Sen jälkeen maailma on kuljettanut minua minne milloinkin opiskelujen ja töiden merkeissä. Edelleen juuret sitovat minua vahvasti syntymäkuntaani ja tuohon pikkuiseen kotikylääni.

TALVI

80-luvulla jokaisessa kylässä oli oma kyläkoulu, niin myös meidän kylällä. Koulu sijaitsi kylän korkeimmalla paikalla. Koulumatkaa minulla oli kilometrin verran, joka silloin tuntui pitkältä, varsinkin kun selässä oli liian iso ja liian raskas reppu kannettavana.

Koska lunta piisasi marraskuusta lähes toukokuun alkuun asti, tuli koulumatka usein hiihdettyä. Silloinhan ns. kansanhiihtolatuja oli vedetty pitkin poikin kylän pelloille ja ne aina johtivat koululle. Jos oli niin kova pakkanen, ettei kyennyt hiihtämään, vedettiin pulkkaa perässä ja reppua sen kyydissä. Liukkaalla kelillä kulkuvälineenä oli potkukelkka.

Potkukelkka oli hyvä kulkuneuvo, mutta sen kanssa joutui kiertämään vähän pidemmän lenkin, kun kävellen pääsi oikopolkua koulunmäelle. Potkukelkalla joutui kiertämään aina maantielle asti, jossa vastassa oli silloin pienelle koululaiselle jyrkkä ja pitkä "postinmäki". Mäellä sijaitsi silloin kylän oma postikonttori. Kotiin paluu olikin sitten vauhdikasta touhua. Muutaman kerran kun potkasi koulusta lähtiessä kunnon vauhdit, niin loppumatka kotiin asti oli lähes alamäkeä.

Muistan joskus koulusta päästyäni istuneeni pitkän tovin repun päällä lumihangessa koulunmäellä, josta näkyi suoraa meidän koti. Koti näytti olevan niin kaukana, että ajattelin etten jaksaisi sinne kävellä. Mietin, tulisikohan joku minut hakemaan jos odottaisin oikein kauan? Ei tullut ja kylmäkin siinä istuessa tuli, joten ei auttanut kuin jatkaa matkaa kotia päin.

Kylminä pakkaspäivinä kotona odotti takkatulen lämpö ja perjantaisin tuoksui aina äidin leipomat pullat ja rieskat.

Koska talvet olivat silloin pitkiä ja runsas lumisia oli päivän selvää että aina kun oli mahdollista hiihdettiin!  Hiihdettiin kouluun, hiihdettiin vapaa-ajalla ja hiihdettiin kilpaa. Hiihtokilpailuja oli lähes joka viikonloppu jossakin kyläkoululla. Niistä muistoina vieläkin ripakopallinen kahvilusikoita ja mitaleita.

Vajaan kilometrin päässä kotoa, oli valaistu kuntorata jossa koko kylä kokoontui iltaisin hiihtämään (tai siltä se ainakin tuntui). Monot jalassa, suksia olkapäällä kantaen käveltiin kuntoradalle, sitten hiihdettiin "verenmaku suussa" useampi kierros ja sitten käveltiin takaisin.

Koulussa oli seinällä lista, johon jokainen oppilas merkitsi, montako kilometriä oli talven aikana hiihtänyt -useampi sata kertyi, parhaimmat ehtivät sivakoida yli tuhat kilometriä.

 KESÄ

Kun kesä viimein voitti talven, se oli pitkä ja kuuma, tietenkin! Kesässä parasta oli uiminen. Olin onnekas kun kotini lähellä, siinä kuntorataa vastapäätä oli järvi. Siellä kaikki kylän kersat melskasivat menemään keskenään, eikä se nyt niin ollut nuukaa osasiko uida vai ei, siellä me oltiin aina päinsä. Kyllähän meille joka kesä uimakoulua pidettiin, että jokaisella varmasti oli ne perustaidot hallussa.

Muistan kuinka kerran olin siskoni ja kavereiden kanssa uimassa. Siskoni hyppäsi yllättäen laiturilta veteen. Ei siinä mitään, sinne kyllä pystyi hyppäämään, mutta hän unohti että hänellä oli silmälasit päässä.. Siskoni nousi onnistuneesti pintaan, lasit eivät!

Maaseudun kesäyössä tuoksui heinä ja kedonkukat! Usein istuin makuuhuoneeni avonaisen ikkunan ääressä ja kuuntelin hiljaisuudesta kantautuvaa käen kukuntaa tai lähimetsässä soitimella olevien metsojen ääntelyä. Sitä ääntä en ole vuosiin enää kuullutkaan.

Kesällä sai olla myös kavereiden kanssa " kylillä" yömyöhään. Silloin pyöräiltiin kylällä olevalle maitolaiturille tai järvenrannassa olevalle levähdysalueelle istuskelemaan. Oltiin siellä niin kauan kuin tarkeni. Kevyt, viileä usva laskeutui maan pinnalle, lepakot ilmestyivät piiloistaan tai taivaanvuohen mystinen mäkätys alkoi kuulua, kun aurinko jälleen alkoi sarastamaan.

Loppukesästä mieleen on jäänyt parhaiten kypsyvän viljana tuoksu. Se tunkeutuu edelleen luihin ja ytimiin tuoksullaan, tuoden muistoja kesän loppumisesta, koulujen alkamisesta ja kenties uuden paikkakunnan ja ihmisten kohtaamisista. - Jostakin luopumisesta ja toisaalta uusien seikkailujen alkamisesta!

 

Käyhän tutustumassa  Soiniin ja Laasalanmäkeen!