Pariisi - ei välttämättä tuoksu Diorille

Pariisi, tuo ikoninen kaupunki jossa kaikki on kaunista, siistiä ja hyvälle tuoksuvaa!  -Joo, ei muuten ole! Minun Pariisi on kodittomien, narkkareiden sekä jengiläisten värittämä ja se tuoksuu ihmisten jätöksille! Mutta kuinka tällaiseen loppupäätelmään olen päätynyt? Se selviää lukemalla meidän matkakertomus syyskuisesta Pariisista.

Hotellia olin jälleen etsinyt huolella  Bookingcomista ja monta sopivaa vaihtoehtoa oli löytynytkin. Tärkeimmät valintakriteerit tälläkin kertaa olivat; hinta, sijainti ja toisten suomalaisten kokemukset. Päädyin varamaan  Angleterre Hotellin,  Gare du Nord juna-aseman läheisyydestä. Asemalle oli suora yhteys Charles de Gaullen lentokentältä. Myös Barbes Rochechouartin metroasema oli vieressä, joten siitä olisi helppo lähteä suhaamaan ympäri Pariisia.

Hotelli oli juurikin sellainen, millaiseksi se oli varaussivustolla kuvattu, pieni mutta toimiva. Se riitti meille. Lähettyvillä oli ikoninen Sacré Cœur, jota kävimme heti tulopäivänä katsomassa. Katselimme vain ulkoa käsin, sillä pieni porrastreeni kirkolle noustessa ja paikalla oleva ihmispaljous vei suurimmat mehut ja innostuksen tutkia kirkkoa sisältä päin. Upeaa katseltavaa se oli näinkin! Paluumatkalla hotellille tutustuimme lähiympäristöön;  missä on kaupat, kahvilat ja kivan näköiset ravintolat. Kaikki vaikutti hienolta. Menimme ajoissa nukkumaan ja odotimme innolla seuraavaa aamua!

Aamutoimien jälkeen lähdimme kohti metroa ja keskustaa. Hotellista ulos astuessa kasvoillemme löi kirjaimellisesti voimakas virtsanhaju ja lähes oven suulla parkissa olevan pakettiauton kuski kusta lorotti kadulle, samalla kun kaveri kantoi lähetystä viereiseen liikkeeseen. Katua eteen päin kulkiessamme,  kusivanat värittivät talojen kivijalkoja ja mutkan takana alkoi isompien jätöksien väistely.  Ensin luulimme niitä koirien aiheuttamiksi, kunnes tajusimme niiden olevan sitä itseään! Kadulla oli myös patjoja, joilla kodittomat olivat yönsä viettäneet. Näitä patjoja ei viety päivisin pois, vaan ne olivat siinä koko päivän. Ne siis olivat jonkun omaisuutta ja jonkun oma paikka. Patjojen määrä kasvoi, mitä lähemmäs metroasemaa saavuimme.  Asemalla patjoilla yleensä myös nukkui joku, aina kun siitä ohi menimme. Joillakin saattoi olla koira kaverina vieressä. Tällaista kodittomien määrään emme olleet vielä millään matkoillamme nähneet. Näky oli lohduton eikä todellakaan mikään tunnelman kohottaja heti näin reissun alkuun. Itse metrot olivat siistit, toimivat ja niillä oli helppo matkustaa.

Ensin saavuimme ihastelemaan Louvrea ulkoa käsin. Juniori oli laittautunut ja halusi tulla ikuistetuksi upealla holvikaari käytävällä. Viikon päästä saimme lukea uutisista kuinka ryöstäjät olivat iskeneet Louvren museoon. Meillä ei ollut tietääkseni mitään osuutta asiaan...

Tästä jatkoimme matkaa kohti  Concorden aukiota. Lähestulkoon kaikki puistoissa olevat kukkaistutukset oli jo poistettu ja suihkulähteet sammutettu, sillä olihan Pariisissa jo syksy! Lämmintä vain +20 astetta!!

 

Pienen eväsbreikin jälkeen jatkoimme matkaa kohti Pont Alexandre III siltaa. Sillan sanotaan usein olevan Pariisin kaunein silta sen runsaan belle époque -henkisen koristelun vuoksi.  Yhdyn täysin tähän mielipiteeseen!  Tässä vaiheessa matkaa näimme ensimmäisen kerran vilahduksen lopullisesta kohteestamme Eiffelistä. 

Vaikka Eiffel näytti olevan ihan tuossa nurkan takana, niin matkaa oli vielä lähes pari kilometriä eli karkeasti otettuna kävelymatkaa oli vielä puolet jäljellä! Tähän väliin otettiin kuitenkin lounastauko ja löysimmekin yhdeltä sivukadulta kivan näköisen ravintolan, jossa palvelu sujui vain ranskaksi, jota emme osanneet ja tarjoilija tuoksahti lievästi kaljalle. Arvailu vahvistui oikeaksi, kun hän tilauksemme otettuaan käveli kadun toisella puolella olevalle puiston penkille, kaivoi penkin alta olut tölkin ja jatkoi juomista. Ilmeisesti olimme keskeyttäneet hänen "kahvitaukonsa"!

Eiffel oli.. -Eiffel!! Valtava rautamöhkäle jota kärsi ihastella! Vasta tässä vaiheessa tajusi kuinka suuri se oli. Tarkastelimme sitä joka kulmalta ja oli kiva seurailla ihmisiä, millä kuvakulmalla he monumenttia lähestyivät. Itsekin otin kymmenittäin kohteesta kuvia,  joista lempparini olen sälyttänyt tähän postaukseen.  

Päivä alkoi kääntyä jo iltaan, joten tässä vaiheessa otimmekin jo metron takaisi hotellille päin, mutta ensin olisi vielä nähtävä  Riemukaari ja Champs-Élysées katu.

 

Jos matkamme alkoi kusen haju sieraimissa, oli se jo kadonnut ja sieraimiimme tunkeutui kalliiden parfymien tuoksu. Ihmiset olivat kauniita, rohkeita ja hyvin pukeutuneita, iästä, sukupuolesta tai ihon väristä riippumatta. Vierivieressä oli merkkikauppoja, kadulla liikkui äänettömästi Porschet,  Rolls-Roycet, Bemarit.. Äänettömästi, koska kaikki kävivät sähköllä. Tämäkin näky jotenkin sai mielen ahdistumaan, sillä vain 5 kilometrin päässä ja lähempänäkin, toiset nukkuivat omiin eritteisiinsä tahriutuneina. Äiti neljän lapsensa kanssa asui kupoliteltassa ostoskeskuksen katoksen alla ja käytti sivukujaa käymälänään.

Seuraava päivä alkoi taas tuttuun tapaan kusen ja paskan väistelyllä hotellin oven suulta metrolle asti. Nyt suuntasimme kohti  Père-Lachaisen hautausmaata, jossa teimme rauhoittavan kävelykierroksen. Ilman portilla jaettavaa ilmaiskarttaa harhailisimme siellä varmaan vieläkin, niin valtava ja monitasoinen se oli, mutta aivan mahdottoman upea! Ehdottomasti kaunein hautausmaa, jossa olemme vierailleet ja tottahan mekin teimme pyhiinvaelluksen Jim Morrisonin ja Oscar Wilden haudoille.

                                    

                                   

Tästä jatkoimme kävellen matkaa kohti Notre-Damen katedraalia joka oli jälleen yleisölle avoin huhtikuussa  2019 riehuneen tulipalon jälkeen. Pihassa kiemurteli loputtoman oloinen ihmisjono, mutta pääsimme viidessä minuutissa turvatarkastusten kautta sisälle kirkkoon.  Kirkko oli upea ja erilainen missä olemme käyneet; pitkulainen pötkö ilman  kupolikattoa. Näin ylpeänä juuristani, tuli mieleen Komia kirkko kertaa sata!

Loppupäivä menikin sitten juniorin haaveiden mukaisesti ja suuntasimme Notren vieressä olevalle  Shakespeare and Company kirjakauppaan. Ja taas sain olla yllättynyt tyttäreni valinnoista, sillä kohde oli sykähdyttävä! Joku saattaa miettiä, mitä ihmeellistä kirjakaupassa on? Mutta tässä oli sitä jotain. Pieni sokkeloinen kauppa täynnä kirjoja eri tasoissa. Yläkerrassa pieni 1700-luvun tyylinen kirjailijan huone, kirjoituspöytineen, makuulaverin, sohvan ja viherkasvien kera. Ikkunasta näkyi Notren profiili ja ulkona katusoittaja soitti saksofonillaan Beatlesin Let it be. En olisi uskonut, että minullakin tulee joskus tunne, kuinka aika pysähtyy! Istuin vain ihan hiljaa ja liikutuin sisäisesti -kumpa tämä tunne ei loppuisi koskaan! Tämän hienon hetken saatoin taltioida vain oman muistini sopukoihin, sillä huoneessa ei saanut kuvata tai videoida.  

Istuimme vielä hetkeksi nauttimaan kahvit samassa rakennuksessa olevan kahvilan ulkoterassilla. Saksofonisti laittoi parastaan ja kaivoimme hänelle kaikki kolikot taskujemme pohjilta lähtiessämme. 

 

Hotellille, metroaseman kautta paluu, olikin sitten jälleen yhtä jännittävää! Ulostulon oli miehittänyt 30-40 nuoren miehen lauma. Siinä tupakit, korut, kellot , viinat ja huumeet vaihtoivat omistajaa -mitään peittelemättä. Välillä tilannetta oli rauhoittelemassa poliisit, mutta olo ei siitä huolimatta ollut turvallinen. Ja tämän lauman läpi oli vain runnottava itsensä joka päivä kun palasimme hotellille.

Ja näin meidän lomapäivät toistivat samaa kaavaa,  kuin päivä murmelina -elokuvassa. Aamulla pitelit nenästäsi, kun astuit hotellista ulos. Illalla pitelit tavaroistasi kiinni, ettei niitä kukaan veisi.

Lopulta kun lähtöpäivä tuli, olin jotenkin helpottunut! Vaikka Pariisi sinänsä oli kaunis ja kiehtova sekä saimme nähdä kaikki ne upeat monumentit ja varsinkin päiväretki Versaillesiin oli tämän reissun kohokohta, (tästä tulossa oma postaus) olin enemmän kuin valmis pakkaamaan laukkuni ja siirtymään lentokentälle.

Olimme siis poistuneet hotellista ja vedimme laukkuja kohti juna-asemaan. Pysähdys liikennevaloihin ja samantien sivukadulta tulee hyvin epämääräisen näköinen mieshenkilö viereeni kenaamaan. Puristan matkalaukun kahvaa ja käsilaukkua tungen syvemmälle takin alle. Mies siirtyy lähemmäs, höpisee jotain ja kun suojatienvalot vaihtuvat vihreäksi,  tempaisee hän kaulassani olevat kultakorut irti ja juoksee pois! Sinne menivät sekunnin sadasosassa rakkaimmat koruni, joita olen kantanut kaulassani yli 20 vuotta. Siksi varmaan unohdin peitellä ne paitani alle, koska ovat aina kaulassa -osa minua!

Voitte vain arvata mikä vitutus, suru ja hävetys myllersi mielessäni koko paluumatkan ja viikkoja reissun jälkeen. Miksi en suojellut kaulaani? Miksi menimme eri reittiä asemalle? Miksi en vain kävellyt päin punaisia, niin kuin olin jo menossa? Kiitin kuitenkin Luojaani, että minua ei lyöty, puukotettu tai muulla tavoin vahingoitettu, saatikka perhettäni! Ja koska vakuutukset olivat kunnossa, sain korujeni täyden arvon takaisin. Nämä rahat ovat nyt pesämunana uusia matkoja suunnitellessa. Jonkinlainen laiha lohtu ehkä sekin. Suurelle, tunnearvossa korvaamattomalle menetykselle! 

Kotiin päästyämme, pesimme kaikki vaatteet ja jynssäsimme matkalaukut, sillä tuntui, kuin se pistävä kusen haju olisi tarttunut joka tavaraan ja huokoseen.

Monelle Pariisi on varmasti unelmien täyttymys. Meille se oli vastakohtien kohde, joka ei aina tuoksunut Diorille ja jonne ei ihan heti tee mieli takaisin.